Rakastan yökerhoja. Niissä voi kokea olevansa iloisen lauman keskellä mutta turvassa kaikelta vuorovaikutukselta. Saa nähdä ihmisiä oikeasti tapaamatta heitä. Voi leikkiä olevansa huomion keskipiste tai kuuluvansa joukkoon eikä kukaan tule korjaamaan. Voit kadota tungokseen tai jäädä ja valehdella nimesi.

Baarityöntekijän rooli on mielenkiintoinen. Kun kuljet samassa tilassa samaan aikaan toisena iltana yökerhon logo t-paidassasi, ihmiset kohtelevat sinua toisin. Olet kuin aave tai jokin myyttinen käsite. Jotkut suhtautuvat sinuun kuin huonekaluun eivätkä kiinnitä sinuun mitään huomiota ellet mokaa. Toiset ovat sinulle kohteliaita omista syistään mutta onnistuvat yleensä vaikuttamaan lähinnä alentuvilta. Huolimatta siitä miten sinua kohdellaan, hymyilet, kiität, liikut liukkaasti ja tarvittaessa nielet kiukkusi. Jos on aikaa, tai työmoraali laskussa, voit seurata mitä mielenkiintoisimpia ilmiöitä ja näytelmiä lähietäisyydeltä. Soidinmenoja ja ihmissuhdedraamaa, miehistä toverillisuutta ja tyttöjen monimuotoista yhdessäoloa. Humalaan tulee suhtautua huumorilla tai menetät hermosi. Itsesi ympärille sinun on rakennettava kommentinkestävä henkinen pleksi jonka takaa heität sopivia vastauksia muttet anna minkään upota itseesi tai menetät hermosi (ja huudat ääneen sen mitä ajattelet: jos kaadat ikinä enää karpalolonkeroa mun näppäimistön päälle, mä sulle karpalot näytän! Ja vai että pitäis karaokea päästä laulamaan?! Kutsu mua kerran vielä muruks niin tungen tän mikrofonin poikittain sinne minne aurinko ei paista, jne.) Koska pleksi toimii, olet cool, hymyilet flirtisti ja vakuutat homman hoituvan.

Mä aidosti pidän työstäni. No sarcasm there.

kahta vihaan: telkkarin käsittämättömän teennäisiä jugurttimainoksia ja nettisivuja joiden ylälaidassa on puolenruudun mainos jonka ohi on pakko skrollata että näkee edes onko oikeassa osoitteessa. jugurttimainokset kyllä voittaa täpärästi, niiden takia jouduin karsimaan rankasti sekä telkkarin osuutta koomaamisestani että jugurttia ruokavaliostani.

----

buddhan kritiikki oli tänään. kuuntelin huonosti muttei se pelkkiä risuja tainnut olla. jokatapauksessa itselleni on verrattain sama mitä mieltä opettajat ovat, leijun mielummin yleisön rakkaudessa.

"naapurin koira, älä käytä meidän buddhaa, minään, ollenkaan. kiitos"

vietettiin hyytävän kylmän viikon päivät torilla hakaten buddhaa. tänään auringon laskiessa verotoimiston taa hautasimme sotakirveet, lapiot ja kuokat, pistimme päivän pulkkaan, hanskat naulaan, naulan arkkuun jne. nyt torin kulmalla ylpeänä seisoo todiste yhteistyön satunnaisesta voimasta: liki kolmimetrinen naurava lumibuddha. niska limassa ja lumessa raataminen tuotti tulosta ja me kuusi muskettisoturia saimme lillua hetken omassa erinomaisuudessamme.

kokemus oli märistä lapasista ja naurettavan kipeistä lihaksista huolimatta yllättävän positiivinen. yllättävän siksi että a: kammoan veistoa ja b: kammoan lunta. (silti menin lumenveistoon sillä vaihtoehtoina olisi ollut lähinnä 3D mallinnus, minä+tietokone=raivokohtauksia) hyväntuulisuuteeni vaikutti suurelta osalta alkuperäisväestön runsas, välitön, kannustava palaute. ja lahjukset. etenkin lahjukset. kaupungin keisari kiikutti kahvia tarjottimella pääkallopaikalle kahteenkin otteeseen, ja eräs vanhempi rouva oma-aloitteisesti palkitsi meidän uurastusta jopa rahallisella uhrilahjalla. liikutuimme aidosti.

kaikesta rakkaudessa paistattelusta huolimatta olen kiitollinen että toppahousujengimme vihdoin hajoaa ja saan kammata rastan alut hikisestä tukastani. nyt on riennettävä lohduttamaan kaikkia söpöjä kenkiä joilla takuulla on ikävä (shh shh, it's okay, mama's back from zombieville)